But oh how it feels so real, lying here with no one near

asut nykyään jokaisen rapun oven takana, hyppäät ostoskoriin kaupassa ja katsot mua myyjän silmillä. tulit muuttolaatikoiden sisällä, hiivit salaa takaisin. pitkään pysyit hiljaa, elettiin yhdessä mutta erikseen.
hiljalleen olet  tullut taas näkyväksi, näen sun kasvot mutta en tunnista niitä. kuulen äänen, mutta en ymmärrä sanoja.

missä me ollaan?
kuka mä olen?

en tiedä mitä mulle nykyään kuuluu, olen edelleen täällä. saatan nauraa ja puhua, mutta ilman sanoja. ilman niitä tärkeitä sanoja, jotka tekis kaiken näkyväksi.

tahtoisin niin kovasti selittää.

leikin taas tulella, en tiedä miten tällä kertaa tulee käymään. tulen joka tapauksessa polttamaan sormeni, se on varma.

 toivon, että viimeiset lehdet ei ikinä tippuis puista, saatan tippua niiden mukana.

ehkä me vielä kohdataan

istun portailla ja luen sanoja ja lauseita pienistä lapuista, kauniita sanoja, niitä samoja joita mun korvaan kuiskattiin toissa iltana. koira nukkuu mun sylissä enkä voi tehdä muuta kun itkeä, ilman minkäänlaista kontrollia, holtittomasti.

kun palaan kotiin, on pihan puista tippunut lehdet. syksy alkaa hitaasti antamaan merkkejä tulostaan, vaihtaa väriä ja tuntuu välillä kylmältä. mä olen valmis, valmistautunut. kerännyt säilöön niin paljon aurinkoa ja rakkautta, että kestän ja selviän läpi syksyn ja talven.
olen valmis. mulla on hyväksytty olo, enkä kuvaisi itseäni enää sanalla heikko. se on ehkä tärkein oivallus pitkään aikaan.

on haikea olo, hölmö pieni ihminen.
mutta katso mikä rohkeus, mikä sädehdintä.
sanat kaikuu korvissa ja jokaisella vastaantulijalla on sinun äänesi.

Mä oon istunut tässä ennenkin, jälkeenpäin ajateltuna ehkä turhan harvoin. Eikä se ole koskaan tuntunut näin lopulliselta. Tuntuu kun joku yrittäisi väkisin murtaa mut, hajottaa ja saada itkemään. Itkenyt mä olenkin, enemmän kuin koskaan ennen. Saatan ehkä olla vähän hajalla, mutta en suostu murtumaan ilman tappelua. Oon päässyt liian pitkälle.
Teen listoja, suunnittelen aikatauluja ja muutaman pakoreitin. Koitan huutaa ahdistuksen pois, sillä mua ei edelleenkään kukaan pääse satuttamaan. Olen pitänyt huolen, että olen aina askeleen edellä ja mulla on varaa muutamaan horjahtamiseen.
Pelkään silti vähän, että mun valo sammuu.

Matkalla alas, näen peilin kautta välähdyksen suudelmasta, sormista toisen iholla, hellästä otteesta ja pitkästä katseesta.
Muhun sattuu.

hetkessä kaikki on poissa, matto vedetty jalkojen alta.
mä oon nähnyt tän kaiken jo ennen, useita kertoja.
kokoan, hajoan ja katoan taas.
uudestaan ja uudestaan.

ja pahinta on se, ettei se haittaa, mä tiedän kyllä miten se päättyy.
ilman toivoa on vaikea toivoa ja ilman luottamusta on vaikea luottaa.
se vaikeuttaa asioita jonkin verran.