If you were a cowboy I would trail you

haluaisin oman asunnon. sopivan pienen, iso yksiö tai pieni kaksio, ettei tyhjät huoneet pelottaisi. haluaisin kotosan keittiön jossa olis keltaset kaapit ja eri värisiä rasioita hyllyillä. ison sängyn, jossa olis valkoiset lakanat, sinne vois käpertyä piiloon jos siltä tuntuis. haluaisin punaisen kehvinkeittimen ja pehmeän sohvan. paljon tyynyjä ja kauniit verhot.
isoilla ikkunalaudoilla vois istuskella ja juoda kahvia, katella maailman menoa. parvekkeella voisin polttaa liikaa tupakkaa ja istua vilttiin käpertyneenä kylminä iltoina.
jos mulla ois oma koti, voisin kutsua sinne vaan kivoja ihmisiä. voisin opetella salaa tanssimaan ja soittaa kitaraa huonosti. voisin valvoa ja kattoa leffoja koko yön. voisin pyytää jonkun viereen nukkumaan jos yksin olo alkaisi tuntua sietämättömältä. voisin täyttää seinät valokuvilla ja maailmankartalla, johon merkkaisin missä on tullut käytyä. voisin ostaa pienen kasvin ikkunalaudalle, semmosen joka ei kuole vaikkei saisi vettä kolmeen viikkoon.
haluaisin asunnon, johon vaan mulla on avaimet. voisin sitten rauhassa hävitellä niitä, ilman että kukaan suuttuu.

do you remember when we forgot how to smile at each other

on niin levoton olo koko ajan, koska mä tiedän, ettei asioiden kuuluis olla näin. pitäis olla niin paljon parempi, enemmän ja vähemmän. on turhauttavaa kun ei ymmärretä. kun ei oteta todesta. ei muutamat hienot elämän viisaudet mitään pelasta.
oon kyllästynyt sanoihin, varsinkin niihin kauniisiin. kyllästynyt vakuutteluihin ja ohjeisiin. kyllästynyt siihen, ettei mikään koskaan muutu. ajatukset, päivät, elämän tilanne ja tunteet on tasan samoja kun vuosi sitten. eikä mikään pelota mua niin paljon kun ajatus siitä, että asiat jää näin, ettei mikään koskaan tule muuttumaan.

yhtenä päivänä huomasin, että olin luopunut toivosta, ettei sitä enää ollut.
se tekee mut kamalan surulliseksi.