Mä oon istunut tässä ennenkin, jälkeenpäin ajateltuna ehkä turhan harvoin. Eikä se ole koskaan tuntunut näin lopulliselta. Tuntuu kun joku yrittäisi väkisin murtaa mut, hajottaa ja saada itkemään. Itkenyt mä olenkin, enemmän kuin koskaan ennen. Saatan ehkä olla vähän hajalla, mutta en suostu murtumaan ilman tappelua. Oon päässyt liian pitkälle.
Teen listoja, suunnittelen aikatauluja ja muutaman pakoreitin. Koitan huutaa ahdistuksen pois, sillä mua ei edelleenkään kukaan pääse satuttamaan. Olen pitänyt huolen, että olen aina askeleen edellä ja mulla on varaa muutamaan horjahtamiseen.
Pelkään silti vähän, että mun valo sammuu.

Matkalla alas, näen peilin kautta välähdyksen suudelmasta, sormista toisen iholla, hellästä otteesta ja pitkästä katseesta.
Muhun sattuu.