Kyseenalaistan todellisuuden, kyseenalaistan itseni. Hautaudun näiden seinien sisään ja huomaan pelkääväni kaupassa käyntiä, bussimatkoja ja puhelimen soimista.

Olen miettinyt rajoja. Kuinka paljon pitää sattua, että lakkaa olemasta? Kuinka kauan kestää yksinäisyyttä, ennen kuin katoaa kokonaan? Kuinka kauan voi paeta, kun ei tiedä mitä pakenee? Alan ymmärtää, ettei rajoja ole. On vain tämä äärettömyys, jossa ei ole järkeä, jossa ei ole ääriviivoja. 

Sinä kuulema tarvitset minua, saan sinut tuntemaan olosi normaaliksi. Kaipaat niin kovasti kerran kolmessa kuukaudessa, mutta me emme kestä päivänvaloa. Olet lähes yhtä myrkyllinen kuin minä, tuhoisa ja holtiton. 

Välttelen teidän kaikkien katseita, välttelen teitä muutenkin. Mutta kuiskaan koiralle, ettei tarvitse huolehtia, koska sen silmiin luotan.

Kun on merkityksetön itselleen, muuttuu merkityksettömäksi myös muille. Voin teipata tämän kaiken kasaan, muokata sitä matkalla, mutta se ei enää koskaan tule olemaan yhtä vahva. Sen liitokset natisevat ja se ulvoo tuulessa.