Look at the stars, look how they shine for you

maailma näytti tänään erityisen kauniilta katulamppujen valossa ja lumisateessa. päätin, että nyt on aika elää. liikaa tuhlattuja hetkiä, päiviä ja vuosia. kaikessa itseinhossa mä oon tainnut unohtaa sen tärkeimmän. elämisen.
en voi enää odottaa, että joku tulee ja pelastaa, pyyhkäisee pois kaiken entisen. ei mua kukaan voi kokonaan korjata, eikä tarvitsekkaan.
mä olen mä, halusin tai en. sen kanssa on opittava elämään ennenkuin on liian myöhästä.
juhlallisesti poltin askin viimeisen tupakan, pyyhin kyyneleet silmäkulmasta ja päätin, että nyt loppu. elämä on elämää varten enkä mä halua sitä enää tuhlata. se koko tilanne sai mut nauramaan, näinkö helppoa se olikin.
eikä se haittaa jos välillä horjahtaa, mulla on ystäviä jotka nostaa mut pystyyn, jos omat voimat meinaa loppua.

näin on hyvä.
mä olen hyvä.

pää on ollut viime aikoinna täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei saa millään puettua sanoiksi. ne on silti ennestään tuttuja, niitä samoja kun aikaisemminkin. ja mä tunnen ne, läpikotaisin, liian hyvin. me istutaan koko automatka hiljaa, enkä mä uskalla edes miettiä mistä se johtuu. niin on kai aina ollut. maisemat näyttää liian tutuilta ja sydän jättää lyönnin väliin aina samassa kohdassa. tie on mutkaisempi kuin aikaisemmin, enkä mä halua päästä perille.

pelkään taas jonkun menneen rikki, itsessäni ja tällä kertaa myös muissa. enkä mä jaksais käydä tätä kaikke taas läpi. aina vaan uudestaan ja uudestaan. eikö musta tule koskaan tarpeeksi vahvaa ja valmista kohtaamaan elämän lisäksi myös itseni.