pää on ollut viime aikoinna täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei saa millään puettua sanoiksi. ne on silti ennestään tuttuja, niitä samoja kun aikaisemminkin. ja mä tunnen ne, läpikotaisin, liian hyvin. me istutaan koko automatka hiljaa, enkä mä uskalla edes miettiä mistä se johtuu. niin on kai aina ollut. maisemat näyttää liian tutuilta ja sydän jättää lyönnin väliin aina samassa kohdassa. tie on mutkaisempi kuin aikaisemmin, enkä mä halua päästä perille.

pelkään taas jonkun menneen rikki, itsessäni ja tällä kertaa myös muissa. enkä mä jaksais käydä tätä kaikke taas läpi. aina vaan uudestaan ja uudestaan. eikö musta tule koskaan tarpeeksi vahvaa ja valmista kohtaamaan elämän lisäksi myös itseni.