Eri maailmat

Olen lukenut tarinoita tavallisesta hulluudesta, miettinyt itseäni ja muita. Miten me kaikki olemme särkyviä tai särjettyjä, jokainen omalla hauraalla tavallaan.

Me hajoamme vuorotellen, eri syistä ja erilailla. Sinä itket sylissäni ulko-oven edessä ja muutaman viikon päästä minä itken sinun sylissä. Ja siinä on se kauneus, lohdutamme toisiamme, nostamme pystyyn.

Hän sanoi vuosia sitten lähtiessään, että olen liian arvaamaton, ja nyt sinä sanot samaa. Sanot sen tekevän minusta epäluotettavan. Uskoin silloin sokeasti vian olevan minussa, niinkuin meinasin uskoa tälläkin kertaa.

Todellisuudessa vika ei ole kenessäkään, on vain ihmisiä joiden maailmat eivät kohtaa. Onneksi on myös teitä, jotka rakastatte ja hyväksytte minut sellaisena kun olen, yrittämättä muuttaa tai lytätä alas koko ajan.

Hän saa toki toivoa muutosta, mutta toivoo samalla uutta ihmistä, jotakin toista. Saat toivoa, mutta pysyn tässä, koska näin kuuluu olla. Näin on hyvä.

Minä olen hyvä.

Saan olla juuri näin, hajalla ja eksyksissä, mutta tarpeeksi ehjänä elämään. 

Ja sinun on vain hyväksyttävä.

Kuin vanha pariskunta

Huomaan uppoavani liian syvälle syliisi, mietin salaa kuinka täydellisesti sormeni sopivat sormiesi väliin ja kuinka luonnollisesti huulesi sulautuvat omiini.

Yritän pitää mielessä yksitoista vuotta, lapset ja sen mistä puhuttiin. 

Yritän aina suorittaa ihmeitä mahdottomissa tilanteissa, naivin sinisilmäisesti otan siipeeni joka ikinen kerta.

Kerron koirasta, lapsuuden unelma-ammatista ja töistä. En mainitse ahdistusta, masennusta tai tätä mustaa mieltä. Se ei sovi sohvasi kulmaan tai kosketustesi alle. Se ei sovi siihen kuvaan, jonka olen luonut itsestäni.  

Jatkan asioiden välttelyä, lohduttavien valheiden kertomista.

Jatkan epätoivoista toivomista ja odotan murtumista.

Kyseenalaistan todellisuuden, kyseenalaistan itseni. Hautaudun näiden seinien sisään ja huomaan pelkääväni kaupassa käyntiä, bussimatkoja ja puhelimen soimista.

Olen miettinyt rajoja. Kuinka paljon pitää sattua, että lakkaa olemasta? Kuinka kauan kestää yksinäisyyttä, ennen kuin katoaa kokonaan? Kuinka kauan voi paeta, kun ei tiedä mitä pakenee? Alan ymmärtää, ettei rajoja ole. On vain tämä äärettömyys, jossa ei ole järkeä, jossa ei ole ääriviivoja. 

Sinä kuulema tarvitset minua, saan sinut tuntemaan olosi normaaliksi. Kaipaat niin kovasti kerran kolmessa kuukaudessa, mutta me emme kestä päivänvaloa. Olet lähes yhtä myrkyllinen kuin minä, tuhoisa ja holtiton. 

Välttelen teidän kaikkien katseita, välttelen teitä muutenkin. Mutta kuiskaan koiralle, ettei tarvitse huolehtia, koska sen silmiin luotan.

Kun on merkityksetön itselleen, muuttuu merkityksettömäksi myös muille. Voin teipata tämän kaiken kasaan, muokata sitä matkalla, mutta se ei enää koskaan tule olemaan yhtä vahva. Sen liitokset natisevat ja se ulvoo tuulessa.