Eri maailmat

Olen lukenut tarinoita tavallisesta hulluudesta, miettinyt itseäni ja muita. Miten me kaikki olemme särkyviä tai särjettyjä, jokainen omalla hauraalla tavallaan.

Me hajoamme vuorotellen, eri syistä ja erilailla. Sinä itket sylissäni ulko-oven edessä ja muutaman viikon päästä minä itken sinun sylissä. Ja siinä on se kauneus, lohdutamme toisiamme, nostamme pystyyn.

Hän sanoi vuosia sitten lähtiessään, että olen liian arvaamaton, ja nyt sinä sanot samaa. Sanot sen tekevän minusta epäluotettavan. Uskoin silloin sokeasti vian olevan minussa, niinkuin meinasin uskoa tälläkin kertaa.

Todellisuudessa vika ei ole kenessäkään, on vain ihmisiä joiden maailmat eivät kohtaa. Onneksi on myös teitä, jotka rakastatte ja hyväksytte minut sellaisena kun olen, yrittämättä muuttaa tai lytätä alas koko ajan.

Hän saa toki toivoa muutosta, mutta toivoo samalla uutta ihmistä, jotakin toista. Saat toivoa, mutta pysyn tässä, koska näin kuuluu olla. Näin on hyvä.

Minä olen hyvä.

Saan olla juuri näin, hajalla ja eksyksissä, mutta tarpeeksi ehjänä elämään. 

Ja sinun on vain hyväksyttävä.

Kuin vanha pariskunta

Huomaan uppoavani liian syvälle syliisi, mietin salaa kuinka täydellisesti sormeni sopivat sormiesi väliin ja kuinka luonnollisesti huulesi sulautuvat omiini.

Yritän pitää mielessä yksitoista vuotta, lapset ja sen mistä puhuttiin. 

Yritän aina suorittaa ihmeitä mahdottomissa tilanteissa, naivin sinisilmäisesti otan siipeeni joka ikinen kerta.

Kerron koirasta, lapsuuden unelma-ammatista ja töistä. En mainitse ahdistusta, masennusta tai tätä mustaa mieltä. Se ei sovi sohvasi kulmaan tai kosketustesi alle. Se ei sovi siihen kuvaan, jonka olen luonut itsestäni.  

Jatkan asioiden välttelyä, lohduttavien valheiden kertomista.

Jatkan epätoivoista toivomista ja odotan murtumista.

Kyseenalaistan todellisuuden, kyseenalaistan itseni. Hautaudun näiden seinien sisään ja huomaan pelkääväni kaupassa käyntiä, bussimatkoja ja puhelimen soimista.

Olen miettinyt rajoja. Kuinka paljon pitää sattua, että lakkaa olemasta? Kuinka kauan kestää yksinäisyyttä, ennen kuin katoaa kokonaan? Kuinka kauan voi paeta, kun ei tiedä mitä pakenee? Alan ymmärtää, ettei rajoja ole. On vain tämä äärettömyys, jossa ei ole järkeä, jossa ei ole ääriviivoja. 

Sinä kuulema tarvitset minua, saan sinut tuntemaan olosi normaaliksi. Kaipaat niin kovasti kerran kolmessa kuukaudessa, mutta me emme kestä päivänvaloa. Olet lähes yhtä myrkyllinen kuin minä, tuhoisa ja holtiton. 

Välttelen teidän kaikkien katseita, välttelen teitä muutenkin. Mutta kuiskaan koiralle, ettei tarvitse huolehtia, koska sen silmiin luotan.

Kun on merkityksetön itselleen, muuttuu merkityksettömäksi myös muille. Voin teipata tämän kaiken kasaan, muokata sitä matkalla, mutta se ei enää koskaan tule olemaan yhtä vahva. Sen liitokset natisevat ja se ulvoo tuulessa.

Ei siinä taida olla järkeä

Olin melkein unohtanut miltä tuntuu, kun asioilta katoaa merkitys. Kun kaikki muuttuu pelkäksi usvaksi, jonka läpi yrittää nähdä. 

Kaikki alkaa pienistä hetkistä. Katseesta, jossai saattoi olla pientä ivaa tai heijastuksesta, jossa näkyy taas se kaikki väärä. Kun huomaa palanneensa huomaamatta lähtöruutuun ja kaikki tuntuu mahdottomalta. 

Olen ollut kärsivällisen, olen kuunnellut ja kyseenalaistanut. Olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ollut pelkäämättä. Ja silti valo sammui, enkä tiedä miten tästä tulisi jatkaa.

Ymmärrän sinua nyt paremmin. Ymmärrän mitä tarkoitit, kun sanoit ettet olisi tässä jos sinulla olisi mahdollisuus. 

En minäkään.

Kallion kattojen yllä

Seitsemännen kerroksen enkeli palasi elämääni salakavalasti, enkä vielä tiedä miten häneen tulisi suhtautua.  On hyvä tehdä asioita verenmaku suussa, unohtaa kaikki muu. Unohtaa sinut toisen vieressä. Unohtaa äänet pääni sisällä, jotka ovat palanneet huomaamatta takaisin. En osaa suhtautua niihinkään, joten annan niiden puhua. Kuuntelen välillä, mutta valikoivasti.

Olen luopunut etsinnöistä, en enää hae merkityksiä tai merkkejä. Unohdan jännittää, unohdan pelätä.

Kun toinen kuiskii korvaan suloista enkeliä ja toinen pikku lutkaa, en tiedä kumpaa kuunnella. 

Huomaan eksyväni kerta toisensa jälkeen, näihin tuttuihin metsiin, näihin   ihmisiin ympärilläni, näihin umpikujiin pääni sisällä.

Kävelen keskellä tietä, koska vaara viehättää. Nousen autoosi samasta syystä. Mutta olen hiljaa, koska jotkut asiat eivät kestä auringonvaloa. Ymmärrätte paljon, mutta rajansa kaikella.

Syksy saa kuitenkin oloni levolliseksi, olin unohtanut miltä sateinen metsä tuoksuu ja miten pimeys luo pelottavuudessaan turvaa. Olin unohtanut miltä huulesi tuntuvat omiani vasten, miten hellästi kosketat.

Nimetön

Kylmyys tuntui sinä päivänä luissa asti, sormet jäätyivät hetkessä tupakkaa polttaessa. Annoit hanskasi lainaan ja lämmön vähitellen palatessa, tajusin pelin olevan menetetty. Hetken olin maailman onnellisin tyttö. Olin valmis tekemään mitä vain, olisin seurannut sinua kuuhun asti jos olisit pyytänyt.

Mutta olen oppinut, kasvanut. Talven kylmyys vei minut pohjalle, syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Olin pimeässä toivottomuudessani kuin tunteeton kone, mekaaninen ja kylmä. Mutta vastoin odotuksiani nousin hiljaa ylös. Löysin vahvuuden ja toivon matkan varrelta. Löysin sen yksiöstä Lappeenrannasta, lenkkipoluilta, baarin nurkista, tyhjistä lautasista ja vieraista kosketuksista.

Olit viimeinen joka minua käyttää, viimeinen jolle annoin siihen luvan. Ei tarkoittaa ei, myös englanniksi. Punaisen sohvasi nurkka jää muistomerkiksi heikkoudelleni, kaikelle sille mitä en uskaltanut sanoa ääneen. Ja kun jäät nukkumaan muistomerkkini päälle, annan kevyen suudelman otsallesi ja jätän hyvästit. Katoan hiljaa aamuyön pimeyteen, hymyni noustessa samaa tahtia auringon kanssa.

Olen aina rakastanut uusia alkuja, tyhjiä sivuja.

Tämä on sellainen, aion putsata pöydän, jotta voin loistaa niin kuin tiedän pystyväni.

Ja sinun, tai kenenkään muunkaan on turha yrittää estää. En anna valoni enää sammua.

Iltani toistavat samaa kaavaa, juoksen jalkani väsyneiksi ja tyhjennän mieleni lenkkipolkujen varrelle. Joku voisi halutessaan kerätä sieltä talteen kaiken sen mitä en uskalla sanoa ääneen. Kiipeän korkealle, istun märälle kalliolle ja sytytän tupakan, mietin kuinka tyhmää sekin on. Olen miettinyt usein kuinka pitkä matka alas olisi, kantaisivatko siipeni.

Kiipesin sinne tänäänkin, tuijotin taivasta ja purskahdin itkuun. En tahdo ottaa askelta reunan yli, en tämän reunan, en tahdo tippua. Olen olemassa, ja tahdon uskoa että sillä on merkitystä, että minulla on merkitystä.

Kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä, voin aina luottaa siihen, että talvea seuraa kevät. Se on väistämätöntä.

Ehkä tästä surustakin seuraa onni. Niin tahdon uskoa.