Revin teidät alas seiniltäni, koska olen kyllästynyt. Tekisin saman itselleni, jos pystyisin.

Olisi hulluutta lopettaa nyt, eihän tilanne ole vielä edes kriittinen. Mutta koen paremmaksi olla hiljaa, en tule ymmärretyksi. Olen luonut oman maailman, oman maan. On minä ja on te, eikä tänne ole yksikään tervetullut.

Olen illallinen ystävän kanssa, ylityö.
Olen iltalenkki tai työpalaveri.
Olen tarkoin varjeltu salaisuus, tekosyy teidän rakkaudessa.
Olen patja, tyhjä keho.
Olen hetken vapaus, tunteeton seikkailu.

Olen jakautunut kahtia, olen mahdoton yhtälö.

Olen jäänyt koukkuun ja huomaan riippuvuuden kasvaneen liian vahvaksi. Nousen vastahakoisesti taas kolmanteen kerrokseen, vaikka järki käskee kääntymään. Mutta kun avaat oven, kehosi painautuu omaani vasten ja huulet löytävät toisensa, tunnen hetken riittäväni.

En muista mitä sen jälkeen tapahtuu, en ole läsnä. Mietin hymyillen, että tältä tuntuu olla hyvä. Tältä tuntuu olla kaunis.

Lyödessäni oven kiinni taika kuitenkin särkyy, epäilykset palaavat ja olen taas merkityksetön. Arvoton.

Ja etsintä alkaa alusta, haen sitä vastaantulijoista, bussikuskista, baarimikosta. Epätoivoisesti.

Hyväksykää.

Näin on hyvä

Opettelet kehoni ääriviivoja, sen laskuja ja nousuja. Luet sitä kuin sokeiden pistekirjoitusta. Lasket kylkiluuni, karheat sormesi liikkuvat hellästi mustelmieni yli ja kysyt mistä arvet ovat tulleet. Suutelet solisluitani, kaulaani ja otsaani. Katsot liian syvälle silmiin.

Kosketuksesi on kuin terävä puukon viilto, tiedän kivun tulevan myöhemmin. Olen pakokauhusta jäykkänä, aistini ovat virittyneet äärimmilleen ja säpsähdän jokaista kosketusta.

Ihailet nuoruuttani, ihoni sileyttä, viattomuuttani, mutta silmäni tekevät sinut surulliseksi.

Ihmettelet kuinka näin nuori voi olla niin hajalla, niin hukassa ja niin täynnä surua. Sen kuulema näkee katseesta. Sen kun ihminen on menettänyt toivon, uskon huomiseen.

Näet kaiken sen, mille en löydä sanoja, mitä en uskalla edes ajatella.

Henkinen paljaus saa minut voimaan pahoin, tunnen itseni likaisemmaksi kuin koskaan. Suutelen hyvästiksi ja yritän unohtaa. Poistan sinut.

Tulen vihaiseksi yrityksestäsi koskettaa sisintäni, yrityksestäsi herätellä. Se on kaikki turhaa, ajantuhlausta.

Lähden kävelemään ilman määränpäätä. Löydän itseni sen saman rapun edestä, vaikka vannoin etten palaisi sinne enää ikinä.
Avaat oven ja katseesi on haastava, tunteeton. Juuri niin kuin toivoinkin.

Rikotaan vähän lisää.

Välillä toivon, että voisin elää vain hetkissä, onnistuneissa valokuvissa. Niissä joissa aurinko nousee, katulamput syttyvät ja meri on tyyni. Niissä joissa nauran tai isken hymyillen silmää. En tahdo illuusion särkyvän. Olen huomannut, etten toimi suurena kokonaisuutena, en kestä lähempää tarkastelua.

Tahdon olla täydellinen, tahdon salaa satuttaa.

Ja illalla pyyhit taas kyyneleeni. Kysyt miksi rikon itseäni tietoisesti, annan satutettavaksi. Ihmettelet ajatuksiani, kykyäni olla näkemättä.

"Tuntuu hyvältä tuntea edes jotain."

Myönnän, etten taida voida kovin hyvin ja kadun sanojani heti. Olen päästänyt liian lähelle, illuusio on jälleen rikkoutumassa. Pyydän anteeksi ja sanon olevani vain väsynyt.

Kannan sitä kuvaa mukanani minne tahansa menenkin. Se kulkee ajatuksissani ja sydämessäni. Aion näyttää sen teille, kunhan olen valmis.

Aion katsoa hymyillen syvälle silmiin ja sanoa, että on liian myöhäistä.
Ja toivon, että teihin sattuu.
Toivon, että kadutte.

Haparoivin askelin

Lopulta on pakko pysähtyä.
On pakko istua alas ja tuntea se kaikki mitä on paennut. On pakko miettiä, mitä on juossut karkuun.

Laitat viestiä kuukausien  jälkeen, kerrot kaipaavasi. Luen rivien väleistä kuinka paljon satutin.  Enkä osaa pyytää anteeksi, sillä varoitin  sinua jo alussa, olisit kuunnellut.

Sinusta taas ei ole viikkoihin kuulunut mitään. Luulen, että minut on korvattu, vaihdettu uuteen. En voi suuttua, niin me sovittiin. Sanoin sinullekkin, ettei kannata.

Välimatkat tekee oloni turvalliseksi, olette kuin toisessa todellisuudessa.
200km. 400km. 1800km.

Nykyään on pakko elää hetkessä, koska maa jalkojen alta katoaa niin helposti. Silmänräpäyksessä  kaikki muuttuu mustaksi, värit katoavat. Sitten on taas paettava, jotta hengitys alkaisi kulkemaan.

Huomaan, että musta on tullut pelkkä vieraileva tähti. Käyn siellä ja täällä, tapaan sinut ja hänet. Mutta musta ei ole jäämään pidemmäksi aikaa, eikä kukaan sitä ole vielä pyytänytkään. En ole vakavasti otettava, mussa ei ole potenttiaalia.
Enkä voi loukkaantua, huudan sitä itse kaikille, teen turhankin selväksi.

Kadotettuaan itsensä, on löydettävä uudestaan. Ja tässä pysähtyneisyyden hetkessä, kun jokaiseen soluun sattuu kuukausien tuntematta jätetyt tunteet ja  silmissä kirvelee itkemättömät kyyneleet;

Joudun tutustumaan ja luomaan uudestaan.

Kompassista huolimatta, en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta tänään hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilman, että siihen piti keskittyä. Luonnollisesti.

Se on kai alku.