Opettelet kehoni ääriviivoja, sen laskuja ja nousuja. Luet sitä kuin sokeiden pistekirjoitusta. Lasket kylkiluuni, karheat sormesi liikkuvat hellästi mustelmieni yli ja kysyt mistä arvet ovat tulleet. Suutelet solisluitani, kaulaani ja otsaani. Katsot liian syvälle silmiin.
Kosketuksesi on kuin terävä puukon viilto, tiedän kivun tulevan myöhemmin. Olen pakokauhusta jäykkänä, aistini ovat virittyneet äärimmilleen ja säpsähdän jokaista kosketusta.
Ihailet nuoruuttani, ihoni sileyttä, viattomuuttani, mutta silmäni tekevät sinut surulliseksi.
Ihmettelet kuinka näin nuori voi olla niin hajalla, niin hukassa ja niin täynnä surua. Sen kuulema näkee katseesta. Sen kun ihminen on menettänyt toivon, uskon huomiseen.
Näet kaiken sen, mille en löydä sanoja, mitä en uskalla edes ajatella.
Henkinen paljaus saa minut voimaan pahoin, tunnen itseni likaisemmaksi kuin koskaan. Suutelen hyvästiksi ja yritän unohtaa. Poistan sinut.
Tulen vihaiseksi yrityksestäsi koskettaa sisintäni, yrityksestäsi herätellä. Se on kaikki turhaa, ajantuhlausta.
Lähden kävelemään ilman määränpäätä. Löydän itseni sen saman rapun edestä, vaikka vannoin etten palaisi sinne enää ikinä.
Avaat oven ja katseesi on haastava, tunteeton. Juuri niin kuin toivoinkin.
Rikotaan vähän lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti