Me hajoamme vuorotellen, eri syistä ja erilailla. Sinä itket sylissäni ulko-oven edessä ja muutaman viikon päästä minä itken sinun sylissä. Ja siinä on se kauneus, lohdutamme toisiamme, nostamme pystyyn.
Hän sanoi vuosia sitten lähtiessään, että olen liian arvaamaton, ja nyt sinä sanot samaa. Sanot sen tekevän minusta epäluotettavan. Uskoin silloin sokeasti vian olevan minussa, niinkuin meinasin uskoa tälläkin kertaa.
Todellisuudessa vika ei ole kenessäkään, on vain ihmisiä joiden maailmat eivät kohtaa. Onneksi on myös teitä, jotka rakastatte ja hyväksytte minut sellaisena kun olen, yrittämättä muuttaa tai lytätä alas koko ajan.
Hän saa toki toivoa muutosta, mutta toivoo samalla uutta ihmistä, jotakin toista. Saat toivoa, mutta pysyn tässä, koska näin kuuluu olla. Näin on hyvä.
Minä olen hyvä.
Saan olla juuri näin, hajalla ja eksyksissä, mutta tarpeeksi ehjänä elämään.
Ja sinun on vain hyväksyttävä.
