kirjoitan kattoon mulla on paha olla ja hymyilen samalla. katon rajasta kaikki näyttää hetken selvältä. se on jännä tunne, että on yksin koko maailmassa. alas tullessa, askelma askelmalta hämmennys kasvaa.
en ymmärrä, miksi mun pitäis unohtaa. miksen saa muistaa ja rakastaa. ympyrät pitää sulkea, miksi?
ne on kaikki mitä mulla on, ne määrittää mut. kesken jääneitä tarinoita, elämä hajalla siellä täällä. mitä mulle jää jos ne viedään pois?
mä en oo koskaan osannut puhua. älkää huolestuko, luvatkaa olla huolehtimatta.
ei ketään pakoteta uimaan jos ei osaa, sehän vois hukkua.
älkää pakottako mua puhumaan, mä saatan myös hukkua.

I got too much life running through my veins, going to waste

huone on suurempi kun muistin, ja seinät liian valkoiset. hassua miten sitä kiinnittää huomiota eri asioihin, kengänpohjiin, kaappeihin, ikkunaan ja hiuksiin. pitää muistaa varoa silmiä, niitä pitää aina varoa. sanat jää kurkkuun kiinni, taistelee viimeiseen asti, ettei ne joutuis päivän valoon.
huomaan puhuvani taas liian nopeasti.

"sulla on aina kiire jonnekin."

maailma on ehkä menettänyt taas värinsä ja mun sydän tuntuu kaikessa tyhjyydessään liian raskaalta. pelkään, että vuosien päästä päädyn sinne samaan baariin laulamaan kuinka eilinen ei koskaan palaa. katkerana ja onnettomana. sitä mä en halua, se mulla jo on.eilen haaveilin salaa uudesta alusta, paikasta jonne paeta. en vieläkään osaa kohdata asioita kunnolla, juoksen pakoon kun on paha olla. oon tainnut olla koko tän vuoden pakomatkalla, mutta ehkä mut vielä joku löytää.