Ei siinä taida olla järkeä

Olin melkein unohtanut miltä tuntuu, kun asioilta katoaa merkitys. Kun kaikki muuttuu pelkäksi usvaksi, jonka läpi yrittää nähdä. 

Kaikki alkaa pienistä hetkistä. Katseesta, jossai saattoi olla pientä ivaa tai heijastuksesta, jossa näkyy taas se kaikki väärä. Kun huomaa palanneensa huomaamatta lähtöruutuun ja kaikki tuntuu mahdottomalta. 

Olen ollut kärsivällisen, olen kuunnellut ja kyseenalaistanut. Olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ollut pelkäämättä. Ja silti valo sammui, enkä tiedä miten tästä tulisi jatkaa.

Ymmärrän sinua nyt paremmin. Ymmärrän mitä tarkoitit, kun sanoit ettet olisi tässä jos sinulla olisi mahdollisuus. 

En minäkään.

Kallion kattojen yllä

Seitsemännen kerroksen enkeli palasi elämääni salakavalasti, enkä vielä tiedä miten häneen tulisi suhtautua.  On hyvä tehdä asioita verenmaku suussa, unohtaa kaikki muu. Unohtaa sinut toisen vieressä. Unohtaa äänet pääni sisällä, jotka ovat palanneet huomaamatta takaisin. En osaa suhtautua niihinkään, joten annan niiden puhua. Kuuntelen välillä, mutta valikoivasti.

Olen luopunut etsinnöistä, en enää hae merkityksiä tai merkkejä. Unohdan jännittää, unohdan pelätä.

Kun toinen kuiskii korvaan suloista enkeliä ja toinen pikku lutkaa, en tiedä kumpaa kuunnella. 

Huomaan eksyväni kerta toisensa jälkeen, näihin tuttuihin metsiin, näihin   ihmisiin ympärilläni, näihin umpikujiin pääni sisällä.

Kävelen keskellä tietä, koska vaara viehättää. Nousen autoosi samasta syystä. Mutta olen hiljaa, koska jotkut asiat eivät kestä auringonvaloa. Ymmärrätte paljon, mutta rajansa kaikella.

Syksy saa kuitenkin oloni levolliseksi, olin unohtanut miltä sateinen metsä tuoksuu ja miten pimeys luo pelottavuudessaan turvaa. Olin unohtanut miltä huulesi tuntuvat omiani vasten, miten hellästi kosketat.

Nimetön

Kylmyys tuntui sinä päivänä luissa asti, sormet jäätyivät hetkessä tupakkaa polttaessa. Annoit hanskasi lainaan ja lämmön vähitellen palatessa, tajusin pelin olevan menetetty. Hetken olin maailman onnellisin tyttö. Olin valmis tekemään mitä vain, olisin seurannut sinua kuuhun asti jos olisit pyytänyt.

Mutta olen oppinut, kasvanut. Talven kylmyys vei minut pohjalle, syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Olin pimeässä toivottomuudessani kuin tunteeton kone, mekaaninen ja kylmä. Mutta vastoin odotuksiani nousin hiljaa ylös. Löysin vahvuuden ja toivon matkan varrelta. Löysin sen yksiöstä Lappeenrannasta, lenkkipoluilta, baarin nurkista, tyhjistä lautasista ja vieraista kosketuksista.

Olit viimeinen joka minua käyttää, viimeinen jolle annoin siihen luvan. Ei tarkoittaa ei, myös englanniksi. Punaisen sohvasi nurkka jää muistomerkiksi heikkoudelleni, kaikelle sille mitä en uskaltanut sanoa ääneen. Ja kun jäät nukkumaan muistomerkkini päälle, annan kevyen suudelman otsallesi ja jätän hyvästit. Katoan hiljaa aamuyön pimeyteen, hymyni noustessa samaa tahtia auringon kanssa.

Olen aina rakastanut uusia alkuja, tyhjiä sivuja.

Tämä on sellainen, aion putsata pöydän, jotta voin loistaa niin kuin tiedän pystyväni.

Ja sinun, tai kenenkään muunkaan on turha yrittää estää. En anna valoni enää sammua.

Iltani toistavat samaa kaavaa, juoksen jalkani väsyneiksi ja tyhjennän mieleni lenkkipolkujen varrelle. Joku voisi halutessaan kerätä sieltä talteen kaiken sen mitä en uskalla sanoa ääneen. Kiipeän korkealle, istun märälle kalliolle ja sytytän tupakan, mietin kuinka tyhmää sekin on. Olen miettinyt usein kuinka pitkä matka alas olisi, kantaisivatko siipeni.

Kiipesin sinne tänäänkin, tuijotin taivasta ja purskahdin itkuun. En tahdo ottaa askelta reunan yli, en tämän reunan, en tahdo tippua. Olen olemassa, ja tahdon uskoa että sillä on merkitystä, että minulla on merkitystä.

Kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä, voin aina luottaa siihen, että talvea seuraa kevät. Se on väistämätöntä.

Ehkä tästä surustakin seuraa onni. Niin tahdon uskoa.

Askeleeni kulkevat taas taaksepäin, luonnottomasti ja aivan liian varmasti. Äänet vaimenevat ja värit haalistuvat päivä päivältä. Pelkään pian katoavani kokonaan.

Toivoisin, että joku ymmärtäisi tämän tyhjyyden. Kun ajatukset ovat kadonneet, eikä ole mitään mistä ottaa kiinni.
Tai tämän yksinäisyyden. Kun on muuttunut vieraaksi kaikille, kun tuntuu puhuvan eri kieltä kuin muut.
Tai tämän pelon, joka lamaannuttaa, estää toimimasta, vaikka tietää, ettei mitään pelättävää ole.

Toivon, että joku ymmärtäisi minua. Nyt kun kaikki on sekaisin ja hajalla. Kun tuntuu, että valoni on sammunut ja kaikki se hyvä kadonnut, kaikki rakentamani romahtanut.

Toivon, että joku näyttäisi paikkani, osoittaisi että tällä kaikella on jotain merkitystä.

Toivon, että joku vielä jaksaisi uskoa, kun oma uskoni on tainnut hukkua tähän pimeyteen.

Toivon, että askeleeni kulkisivat taas eteenpäin.

Unettomia öitä on pahinta viettää yksin, kun sängyssä on liikaa tilaa ja lakanoista on hävinnyt tuoksusi. Katsoisin mielummin levollisia kasvojasi, valvoisin haurasta untasi.

Näinä öinä matkustan kauas. Matkustan tottuneesti menneisyyten, palaten aikaan jolloin oli vain me, kun olin vielä tyttösi. Enkä kaipaa enää sinua, mutta toivoisin jonkun tuovan tähän yksinäisyyteen järkeä.

Huomaan kadottaneeni satamani, seilaan yksin ilman suuntaa tai karttaa, mukanani vain kelvoton kompassi. Unohdin teidät rannalle, lähdin sanomatta mitään ja silti odotatte yhä hymyillen.

En tahdo kertoa enää retkistäni, suudelmista tai tästä kaiken valtaavasta yksinäisyydestä. En osaa vastata kysymyksiinne, enkä kestä katseitanne. Ajatuksistanne on tullut vieraita, enkä tiedä kuinka teille tulee puhua. Olen ajautunut vahingossa liian kauas, olen muukalainen seurassanne. En koe enää sopivani, en väliinne sohvalle tai pöydän toiselle puolelle. En tiedä kasvoinko ohi, vai jätinkö kasvamatta kokonaan.


On löydettävä uusi satama, uudet hymyt, uusi tuoksu.

Palanen aurinkoa

On päiviä jolloin hymyilen auringolle tai kaupan edessä istuvalle koiralle.
Päiviä jolloin hyräilen hiljaa mielessäni ja unohdan hetkeksi.
On päiviä jolloin ei tarvitse valehdella tai keskittyä hengittämiseen.

Hetken on helppo olla.

Mutta suurimmaksi osaksi on päiviä jolloin tahtoisin vain kadota, pyytää anteeksi olemassaoloani.
Päiviä jolloin herätän niin suurta vastenmielisyyttä ja inhoa itsessäni, että pelkkä sängystä nouseminen vie kaikki voimat.
Päiviä jolloin en kestä peilejä tai heijastuksia ilman, että purskahdan itkuun pelkästä vihasta.
Päiviä jolloin olen pettymys itselleni, huonoja valintoja toisensa jälkeen.
Päiviä jolloin maailmassa ei ole kauneutta, enkä pysty uskomaan tulevaisuuteen tai sanoihin.

On päiviä jolloin en tahtoisi olla elossa.

Eikä näille päiville löydy selitystä, ne saapuvat varoittamatta, yllättäen. Lamaannuttaen kokonaan.

On päiviä jolloin yritän epätoivoisesti tuntea jotain, todistaa itselleni, että olen olemassa.

On päiviä jolloin en jaksa yrittää tai taistella tätä pimeyttä vastaan.
Päiviä jolloin annan olla, toivoen hiljaa parempaa huomista.

Revin teidät alas seiniltäni, koska olen kyllästynyt. Tekisin saman itselleni, jos pystyisin.

Olisi hulluutta lopettaa nyt, eihän tilanne ole vielä edes kriittinen. Mutta koen paremmaksi olla hiljaa, en tule ymmärretyksi. Olen luonut oman maailman, oman maan. On minä ja on te, eikä tänne ole yksikään tervetullut.

Olen illallinen ystävän kanssa, ylityö.
Olen iltalenkki tai työpalaveri.
Olen tarkoin varjeltu salaisuus, tekosyy teidän rakkaudessa.
Olen patja, tyhjä keho.
Olen hetken vapaus, tunteeton seikkailu.

Olen jakautunut kahtia, olen mahdoton yhtälö.

Olen jäänyt koukkuun ja huomaan riippuvuuden kasvaneen liian vahvaksi. Nousen vastahakoisesti taas kolmanteen kerrokseen, vaikka järki käskee kääntymään. Mutta kun avaat oven, kehosi painautuu omaani vasten ja huulet löytävät toisensa, tunnen hetken riittäväni.

En muista mitä sen jälkeen tapahtuu, en ole läsnä. Mietin hymyillen, että tältä tuntuu olla hyvä. Tältä tuntuu olla kaunis.

Lyödessäni oven kiinni taika kuitenkin särkyy, epäilykset palaavat ja olen taas merkityksetön. Arvoton.

Ja etsintä alkaa alusta, haen sitä vastaantulijoista, bussikuskista, baarimikosta. Epätoivoisesti.

Hyväksykää.

Näin on hyvä

Opettelet kehoni ääriviivoja, sen laskuja ja nousuja. Luet sitä kuin sokeiden pistekirjoitusta. Lasket kylkiluuni, karheat sormesi liikkuvat hellästi mustelmieni yli ja kysyt mistä arvet ovat tulleet. Suutelet solisluitani, kaulaani ja otsaani. Katsot liian syvälle silmiin.

Kosketuksesi on kuin terävä puukon viilto, tiedän kivun tulevan myöhemmin. Olen pakokauhusta jäykkänä, aistini ovat virittyneet äärimmilleen ja säpsähdän jokaista kosketusta.

Ihailet nuoruuttani, ihoni sileyttä, viattomuuttani, mutta silmäni tekevät sinut surulliseksi.

Ihmettelet kuinka näin nuori voi olla niin hajalla, niin hukassa ja niin täynnä surua. Sen kuulema näkee katseesta. Sen kun ihminen on menettänyt toivon, uskon huomiseen.

Näet kaiken sen, mille en löydä sanoja, mitä en uskalla edes ajatella.

Henkinen paljaus saa minut voimaan pahoin, tunnen itseni likaisemmaksi kuin koskaan. Suutelen hyvästiksi ja yritän unohtaa. Poistan sinut.

Tulen vihaiseksi yrityksestäsi koskettaa sisintäni, yrityksestäsi herätellä. Se on kaikki turhaa, ajantuhlausta.

Lähden kävelemään ilman määränpäätä. Löydän itseni sen saman rapun edestä, vaikka vannoin etten palaisi sinne enää ikinä.
Avaat oven ja katseesi on haastava, tunteeton. Juuri niin kuin toivoinkin.

Rikotaan vähän lisää.

Välillä toivon, että voisin elää vain hetkissä, onnistuneissa valokuvissa. Niissä joissa aurinko nousee, katulamput syttyvät ja meri on tyyni. Niissä joissa nauran tai isken hymyillen silmää. En tahdo illuusion särkyvän. Olen huomannut, etten toimi suurena kokonaisuutena, en kestä lähempää tarkastelua.

Tahdon olla täydellinen, tahdon salaa satuttaa.

Ja illalla pyyhit taas kyyneleeni. Kysyt miksi rikon itseäni tietoisesti, annan satutettavaksi. Ihmettelet ajatuksiani, kykyäni olla näkemättä.

"Tuntuu hyvältä tuntea edes jotain."

Myönnän, etten taida voida kovin hyvin ja kadun sanojani heti. Olen päästänyt liian lähelle, illuusio on jälleen rikkoutumassa. Pyydän anteeksi ja sanon olevani vain väsynyt.

Kannan sitä kuvaa mukanani minne tahansa menenkin. Se kulkee ajatuksissani ja sydämessäni. Aion näyttää sen teille, kunhan olen valmis.

Aion katsoa hymyillen syvälle silmiin ja sanoa, että on liian myöhäistä.
Ja toivon, että teihin sattuu.
Toivon, että kadutte.

Haparoivin askelin

Lopulta on pakko pysähtyä.
On pakko istua alas ja tuntea se kaikki mitä on paennut. On pakko miettiä, mitä on juossut karkuun.

Laitat viestiä kuukausien  jälkeen, kerrot kaipaavasi. Luen rivien väleistä kuinka paljon satutin.  Enkä osaa pyytää anteeksi, sillä varoitin  sinua jo alussa, olisit kuunnellut.

Sinusta taas ei ole viikkoihin kuulunut mitään. Luulen, että minut on korvattu, vaihdettu uuteen. En voi suuttua, niin me sovittiin. Sanoin sinullekkin, ettei kannata.

Välimatkat tekee oloni turvalliseksi, olette kuin toisessa todellisuudessa.
200km. 400km. 1800km.

Nykyään on pakko elää hetkessä, koska maa jalkojen alta katoaa niin helposti. Silmänräpäyksessä  kaikki muuttuu mustaksi, värit katoavat. Sitten on taas paettava, jotta hengitys alkaisi kulkemaan.

Huomaan, että musta on tullut pelkkä vieraileva tähti. Käyn siellä ja täällä, tapaan sinut ja hänet. Mutta musta ei ole jäämään pidemmäksi aikaa, eikä kukaan sitä ole vielä pyytänytkään. En ole vakavasti otettava, mussa ei ole potenttiaalia.
Enkä voi loukkaantua, huudan sitä itse kaikille, teen turhankin selväksi.

Kadotettuaan itsensä, on löydettävä uudestaan. Ja tässä pysähtyneisyyden hetkessä, kun jokaiseen soluun sattuu kuukausien tuntematta jätetyt tunteet ja  silmissä kirvelee itkemättömät kyyneleet;

Joudun tutustumaan ja luomaan uudestaan.

Kompassista huolimatta, en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta tänään hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilman, että siihen piti keskittyä. Luonnollisesti.

Se on kai alku.

En osaa sanoa ei, vaikka mun ei tee mieli. Olen oppinut miten sinulle tulee puhua, sanon kaiken oikein. En vaadi, toivo tai usko.

Ja kun keskittyminen herpaantuu, unohdan sanat ja kylmyyden, vaikenen ja poistun.
Suoritan kaiken tarkasti, se kaikki on kuin kaunista rituaalia, teen sen hartaasti ja huolella. Puen päälleni, sidon kengännauhat tiukasti, vedän vetoketjun ylös asti ja laitan hupun päähän. Lyön oven kiinni ja juoksen.

Karkuun teitä.
Karkuun sinua.
Ennen kaikkea karkuun itseäni.

Juoksen niin kauan, että jalat ovat hapoilla ja hengittäminen vaikeaa. Juoksen niin kauan, että voimat meinaavat loppua, ja sitten lisään vauhtia. Juoksen kunnes ajatukset hiljenevät.
Ja lopulta on vain hiljaisuus, korvia vihlova hiljaisuus.
Hymyilen, käännyn ja juoksen kotiin.

Tuijotan suihkun seinää lasittunein katsein.
Keho on turta,
Mieli on turta.

Ja osaan taas sanoa kaiken oikein. Puhua teille, puhua sinulle.
Osaan taas sanoa kaiken oikein, kaiken paitsi kieltävän vastauksen.

Lähtölaskenta on alkanut, olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyöt.

Kysyt hieman ujosti, että eikö mua ikinä pelota. Vastaan ei, ei mulla ole mitään pelättävää. Ei mitään menetettävää. Jätän sanomatta, että mun rohkeus on puoliksi teeskentelyä, mutta niin mun koko elämä tuntuu nykyään olevan.

Lääkärissäkin saan osakseni vain paheksuvia katseita ja tuomitsevia sanoja.
Tunnen itseni entistäkin halvemmaksi.

"Kannattaa jatkossa olla varovaisempi, jos aiot jatkaa samalla linjalla."

Mutta itsesuojeluvaistoni on kadonnut, hyppään pää edellä välittämättä seurauksista. Kun asioilla ei ole mitään merkitystä on mulla vapaus tehdä mitä vaan, olla kuka vaan. Samalla ajaudun yhä kauemmaksi itsestäni, kadotan ja katoan. Häviän hiljalleen pois, mutta se ei haittaa. Me emme ole itseni kanssa muutenkaan koskaan tulleet toimeen.

Mulla on enää vain pohjaton levottomuus, jota en osaa hallita. En saa sitä loppumaan, se tekee ajatuksista epäselviä, enkä saa mistään kiinni.
Ajelehdin vain.

En tiedä voiko mua enää nykyään edes ottaa vakavasti, joten sun on turha huolehtia.

Punaisia pilvilinnoja

Se mies pelkäsi että satutan itseäni, että menen vielä rikki. Sanoi, että joskus on hyvä kääntyä takaisin, miettiä huomisen yli. Hän puhui jumalasta ja siitä, kuinka minuakin rakastetaan.  Sanoi mitään mistään tietämättä, ettei se poika ole sen arvoinen.
Ja oikeassahan hän oli.

Olen alkanut taas vältellä katseita, sillä silmäni eivät vielä osaa valehdella yhtä hyvin kuin minä.
"Onhan meillä kaikki hyvin?"
Hymyilen, vastaan iloisesti joo, mutta pidän katseen tiukasti lattiassa.

Huomaan lihasten vahvistuvan samaa tahtia tummentuvien silmänalusten kanssa. Unettomat yöt vie multa voimia ja tekee musta entistäkin levottomamman.
Pysähtyä ei saa edes hetkeksi, muuten mikään ei pysy kasassa.


Mutta kultapieni, ei rikkinäistä voi rikkoa tai satuttaa.

Onnellisuus

En tahdo selitellä tai tuntea, saan teiltä sen mitä tarvitsen, enkä yhtään enempää. En jätä itsestäni johtolankoja tai vihjeitä, on kuin mua ei olisi olemassakaan. Unohdan ja unohdun. Ja jos kävelette vastaan myöhemmin, vaihdan kadun puolta ja juoksen nauraen karkuun.
Unohdan uudelleen.

Huomasin olevani hetkellisesti hukassa, en luottanut itseeni vaan kuuntelin toisia. Pelkäsin menettäneeni kaiken sen, jonka eteen olin nähnyt niin paljon vaivaa. Mutta ilokseni heräsin taas tuntematta mitään, sydän on kovettunut ja täysin tunnoton. Elämä on taas helppoa ja kevyttä, enkä aio luopua tästä enää. Mikään ei tunnu miltään eikä millään ole mitään väliä, on vain helppo hymyillä.

Ihmisen on pelastettava itse itsensä ja mä olen rakentanut suojamekanismeistä parhaimman. Kukaan ei pääse mua enää satuttamaan. Pitää muistaa olla luottamatta, koska valheiden kertominen on liian helppoa.

Joten älkää huolehtiko, voin paremmin kuin hyvin.

Heikoilla jäillä

Pidät musta kiinni niin lujaa, etten pysty liikkumaan. Koitan sanoa jotain, mutta kykyni puhua on kadonnut. Sanat ovat hävinneet ja minä niiden mukana.
En meinaa saada henkeä, kun otat mut huohottaen syleilyyn. Paniikki kasvaa ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Katson sairaalamaisen valkoisen vessan peilistä itseäni; takkuista tukkaa, levinneitä meikkejä, verisiä reisiä ja tyhjää katsetta.
Katsot hymyillen kelloa.
"Kyllä tämä menee läpi kotona."

Mua oksettaa.

Käyn kolme kertaa suihkussa, yritän saada kosketukset katoamaan. Mutta ne ovat kuin poltettuina ihollani, pysyvinä muistutuksina.
Jokin mussa meni lopullisesti rikki, hajosin Punavuoren kaduille.

Seitsemännen kerroksen enkelikin on kadonnut ja mä olen menettänyt kontrollin.

"Ei tehdä tästä liian vakavaa."