Se mies pelkäsi että satutan itseäni, että menen vielä rikki. Sanoi, että joskus on hyvä kääntyä takaisin, miettiä huomisen yli. Hän puhui jumalasta ja siitä, kuinka minuakin rakastetaan. Sanoi mitään mistään tietämättä, ettei se poika ole sen arvoinen.
Ja oikeassahan hän oli.
Olen alkanut taas vältellä katseita, sillä silmäni eivät vielä osaa valehdella yhtä hyvin kuin minä.
"Onhan meillä kaikki hyvin?"
Hymyilen, vastaan iloisesti joo, mutta pidän katseen tiukasti lattiassa.
Huomaan lihasten vahvistuvan samaa tahtia tummentuvien silmänalusten kanssa. Unettomat yöt vie multa voimia ja tekee musta entistäkin levottomamman.
Pysähtyä ei saa edes hetkeksi, muuten mikään ei pysy kasassa.
Mutta kultapieni, ei rikkinäistä voi rikkoa tai satuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti