Kysyt hieman ujosti, että eikö mua ikinä pelota. Vastaan ei, ei mulla ole mitään pelättävää. Ei mitään menetettävää. Jätän sanomatta, että mun rohkeus on puoliksi teeskentelyä, mutta niin mun koko elämä tuntuu nykyään olevan.

Lääkärissäkin saan osakseni vain paheksuvia katseita ja tuomitsevia sanoja.
Tunnen itseni entistäkin halvemmaksi.

"Kannattaa jatkossa olla varovaisempi, jos aiot jatkaa samalla linjalla."

Mutta itsesuojeluvaistoni on kadonnut, hyppään pää edellä välittämättä seurauksista. Kun asioilla ei ole mitään merkitystä on mulla vapaus tehdä mitä vaan, olla kuka vaan. Samalla ajaudun yhä kauemmaksi itsestäni, kadotan ja katoan. Häviän hiljalleen pois, mutta se ei haittaa. Me emme ole itseni kanssa muutenkaan koskaan tulleet toimeen.

Mulla on enää vain pohjaton levottomuus, jota en osaa hallita. En saa sitä loppumaan, se tekee ajatuksista epäselviä, enkä saa mistään kiinni.
Ajelehdin vain.

En tiedä voiko mua enää nykyään edes ottaa vakavasti, joten sun on turha huolehtia.