Iltani toistavat samaa kaavaa, juoksen jalkani väsyneiksi ja tyhjennän mieleni lenkkipolkujen varrelle. Joku voisi halutessaan kerätä sieltä talteen kaiken sen mitä en uskalla sanoa ääneen. Kiipeän korkealle, istun märälle kalliolle ja sytytän tupakan, mietin kuinka tyhmää sekin on. Olen miettinyt usein kuinka pitkä matka alas olisi, kantaisivatko siipeni.

Kiipesin sinne tänäänkin, tuijotin taivasta ja purskahdin itkuun. En tahdo ottaa askelta reunan yli, en tämän reunan, en tahdo tippua. Olen olemassa, ja tahdon uskoa että sillä on merkitystä, että minulla on merkitystä.

Kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä, voin aina luottaa siihen, että talvea seuraa kevät. Se on väistämätöntä.

Ehkä tästä surustakin seuraa onni. Niin tahdon uskoa.

Askeleeni kulkevat taas taaksepäin, luonnottomasti ja aivan liian varmasti. Äänet vaimenevat ja värit haalistuvat päivä päivältä. Pelkään pian katoavani kokonaan.

Toivoisin, että joku ymmärtäisi tämän tyhjyyden. Kun ajatukset ovat kadonneet, eikä ole mitään mistä ottaa kiinni.
Tai tämän yksinäisyyden. Kun on muuttunut vieraaksi kaikille, kun tuntuu puhuvan eri kieltä kuin muut.
Tai tämän pelon, joka lamaannuttaa, estää toimimasta, vaikka tietää, ettei mitään pelättävää ole.

Toivon, että joku ymmärtäisi minua. Nyt kun kaikki on sekaisin ja hajalla. Kun tuntuu, että valoni on sammunut ja kaikki se hyvä kadonnut, kaikki rakentamani romahtanut.

Toivon, että joku näyttäisi paikkani, osoittaisi että tällä kaikella on jotain merkitystä.

Toivon, että joku vielä jaksaisi uskoa, kun oma uskoni on tainnut hukkua tähän pimeyteen.

Toivon, että askeleeni kulkisivat taas eteenpäin.

Unettomia öitä on pahinta viettää yksin, kun sängyssä on liikaa tilaa ja lakanoista on hävinnyt tuoksusi. Katsoisin mielummin levollisia kasvojasi, valvoisin haurasta untasi.

Näinä öinä matkustan kauas. Matkustan tottuneesti menneisyyten, palaten aikaan jolloin oli vain me, kun olin vielä tyttösi. Enkä kaipaa enää sinua, mutta toivoisin jonkun tuovan tähän yksinäisyyteen järkeä.

Huomaan kadottaneeni satamani, seilaan yksin ilman suuntaa tai karttaa, mukanani vain kelvoton kompassi. Unohdin teidät rannalle, lähdin sanomatta mitään ja silti odotatte yhä hymyillen.

En tahdo kertoa enää retkistäni, suudelmista tai tästä kaiken valtaavasta yksinäisyydestä. En osaa vastata kysymyksiinne, enkä kestä katseitanne. Ajatuksistanne on tullut vieraita, enkä tiedä kuinka teille tulee puhua. Olen ajautunut vahingossa liian kauas, olen muukalainen seurassanne. En koe enää sopivani, en väliinne sohvalle tai pöydän toiselle puolelle. En tiedä kasvoinko ohi, vai jätinkö kasvamatta kokonaan.


On löydettävä uusi satama, uudet hymyt, uusi tuoksu.

Palanen aurinkoa

On päiviä jolloin hymyilen auringolle tai kaupan edessä istuvalle koiralle.
Päiviä jolloin hyräilen hiljaa mielessäni ja unohdan hetkeksi.
On päiviä jolloin ei tarvitse valehdella tai keskittyä hengittämiseen.

Hetken on helppo olla.

Mutta suurimmaksi osaksi on päiviä jolloin tahtoisin vain kadota, pyytää anteeksi olemassaoloani.
Päiviä jolloin herätän niin suurta vastenmielisyyttä ja inhoa itsessäni, että pelkkä sängystä nouseminen vie kaikki voimat.
Päiviä jolloin en kestä peilejä tai heijastuksia ilman, että purskahdan itkuun pelkästä vihasta.
Päiviä jolloin olen pettymys itselleni, huonoja valintoja toisensa jälkeen.
Päiviä jolloin maailmassa ei ole kauneutta, enkä pysty uskomaan tulevaisuuteen tai sanoihin.

On päiviä jolloin en tahtoisi olla elossa.

Eikä näille päiville löydy selitystä, ne saapuvat varoittamatta, yllättäen. Lamaannuttaen kokonaan.

On päiviä jolloin yritän epätoivoisesti tuntea jotain, todistaa itselleni, että olen olemassa.

On päiviä jolloin en jaksa yrittää tai taistella tätä pimeyttä vastaan.
Päiviä jolloin annan olla, toivoen hiljaa parempaa huomista.