Iltani toistavat samaa kaavaa, juoksen jalkani väsyneiksi ja tyhjennän mieleni lenkkipolkujen varrelle. Joku voisi halutessaan kerätä sieltä talteen kaiken sen mitä en uskalla sanoa ääneen. Kiipeän korkealle, istun märälle kalliolle ja sytytän tupakan, mietin kuinka tyhmää sekin on. Olen miettinyt usein kuinka pitkä matka alas olisi, kantaisivatko siipeni.

Kiipesin sinne tänäänkin, tuijotin taivasta ja purskahdin itkuun. En tahdo ottaa askelta reunan yli, en tämän reunan, en tahdo tippua. Olen olemassa, ja tahdon uskoa että sillä on merkitystä, että minulla on merkitystä.

Kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä, voin aina luottaa siihen, että talvea seuraa kevät. Se on väistämätöntä.

Ehkä tästä surustakin seuraa onni. Niin tahdon uskoa.