minä rakastan sinua, siinä kaikki

tervetuloa takaisin, eikä kukaan vastaa.
se on silti täällä, sen tuntee
ja voi kuinka mä ehdinkään ikävöidä!
uusi alku, tyhjä sivu.
salainen.
koskematon ja puhdas.
eikä kukaan tiedä.

en nykyään ole muuta kuin heijastus ikkunasta tai peilistä, ohi ajavasta autosta. nauran ihmisille, jotka tekee kirjoitusvirheitä, vaikka itse olen se, jolla on koulut kesken. en tidä onko maailma mun sisällä vai ympärillä muuttunut, vaihtunut toiseen, mutta mikään ei nyt kohtaa. ihmiset, jopa ne tutut tuntuu kaukaisilta, kaikki on taidettu jo sanoa, loppuun kulutettu.
ja kun äänet sisältä on vaienneet, sataa syytökset ulkoa.

tee jotain
se tekis sulle hyvää
rakastu
tartu hetkeen
ei se riitä
päästä irti

kuka antoi vallan arvostella. millä oikeudella kukaan voi tulla ohjaamaan toisen elämää.
haluaisin, että joku ymmärtäisi hiljaisuuden, ne ajatukset joille ei löydy sanoja. en jaksa enää selitellä, toistella samoja asioita. joo. joo.
en jaksa istua baareissa, puhua syvällisiä tai pohtia elämää. ei kiinnosta enää.
tanssitaan mielummin, juodaan liikaa ja mietitään vasta myöhemmin.

kompassikaan ei kuulema aina osoita pohjoiseen.
en tiedä osaanko kääntyä sen mukana.

ehkä sä teit nopean päätöksen kääntyä vasemmalle, mulla kesti liian pitään miettiä kumpi on oikea ja kumpi vasen. ehkä sä menit suorinta tietä, mulla on tapana kulkea pieniä ja haarautuvia polkuja. ehkä olisin voinut huutaa perään, lähteä etsimään.

heräsin eilen syksyyn, sateeseen ja harmauteen. nyt on helpompi hengittää, auringon paiste ei enää paljasta kaikkea. voin kulkea varjoissa jos siltä tuntuu, piilossa katseilta, vaikkei nyt ainakaan tarvitse. saan olla onnellinen, että mulla on kaksi kotia. kaksi turvapaikkaa.

ehkä keväällä, kun nostetaan auringon rohkaisemana katseet maasta, nähdään selvemmin.
ehkä seisot siinä edessä ja voin sanoa hymyillen moi.
ehkä päästän vihdoin irti ja jatkan matkaa katsomatta enään maahan.
onnellisena.

osasin kävellä kotiin mistä vain, tunsin juna- ja bussireitit ulkoa. opin kuuntelemaan milloin hissi pysähtyy meidän kerroksessa, tiesin jos joku oli tulossa kotiin. töihin mennessä päiväkodin lapset olivat pihalla, takaisin tullessa törmäsi vain satunnaisiin koiran ulkoiluttajiin. tavarajuna meni yön aikana viisi kertaa ohi.

nyt tuntuu hassulta nukkua yöt uudessa kodissa, maata lattialla pelkällä ohuella patjalla ja katsoa tuttuja huonekaluja vieraassa ympäristössä. uusiin ääniin ei ole vielä tottunut eikä tavarat ole löytäneet paikkojaan. tuntuu turvalliselta, vaikkei vielä välttämättä kodilta. sydän ei ole vielä löytänyt uuteen osoitteeseen, mutta uskon sen olevan jo matkalla. ehkä se huomenna tippuu postilaatikosta ja jää asumaan.

If you were a cowboy I would trail you

haluaisin oman asunnon. sopivan pienen, iso yksiö tai pieni kaksio, ettei tyhjät huoneet pelottaisi. haluaisin kotosan keittiön jossa olis keltaset kaapit ja eri värisiä rasioita hyllyillä. ison sängyn, jossa olis valkoiset lakanat, sinne vois käpertyä piiloon jos siltä tuntuis. haluaisin punaisen kehvinkeittimen ja pehmeän sohvan. paljon tyynyjä ja kauniit verhot.
isoilla ikkunalaudoilla vois istuskella ja juoda kahvia, katella maailman menoa. parvekkeella voisin polttaa liikaa tupakkaa ja istua vilttiin käpertyneenä kylminä iltoina.
jos mulla ois oma koti, voisin kutsua sinne vaan kivoja ihmisiä. voisin opetella salaa tanssimaan ja soittaa kitaraa huonosti. voisin valvoa ja kattoa leffoja koko yön. voisin pyytää jonkun viereen nukkumaan jos yksin olo alkaisi tuntua sietämättömältä. voisin täyttää seinät valokuvilla ja maailmankartalla, johon merkkaisin missä on tullut käytyä. voisin ostaa pienen kasvin ikkunalaudalle, semmosen joka ei kuole vaikkei saisi vettä kolmeen viikkoon.
haluaisin asunnon, johon vaan mulla on avaimet. voisin sitten rauhassa hävitellä niitä, ilman että kukaan suuttuu.

do you remember when we forgot how to smile at each other

on niin levoton olo koko ajan, koska mä tiedän, ettei asioiden kuuluis olla näin. pitäis olla niin paljon parempi, enemmän ja vähemmän. on turhauttavaa kun ei ymmärretä. kun ei oteta todesta. ei muutamat hienot elämän viisaudet mitään pelasta.
oon kyllästynyt sanoihin, varsinkin niihin kauniisiin. kyllästynyt vakuutteluihin ja ohjeisiin. kyllästynyt siihen, ettei mikään koskaan muutu. ajatukset, päivät, elämän tilanne ja tunteet on tasan samoja kun vuosi sitten. eikä mikään pelota mua niin paljon kun ajatus siitä, että asiat jää näin, ettei mikään koskaan tule muuttumaan.

yhtenä päivänä huomasin, että olin luopunut toivosta, ettei sitä enää ollut.
se tekee mut kamalan surulliseksi.

1800 kilometriä viisaanpana tuntuu, ettei mun paikka ole täällä

päivät sekoittuvat toisiinsa, merkityksettömiä tunteja peräkkäin.
jotain on pakko tapahtua, jotain. ei suuren suuria mullistuksia. vain jotain, joka saisi sisälläni jonkun liikahtamaan. saisi elämän tuntumaan taas hyvältä, tai edes joltain. mä oon kyllästynyt odottamaan. kyllästynyt tähän tunteeseen, pelkoon ja mitättömyyteen.

musta on tullut pelkkä kuori.

rainy days and mondays always get me down

yritän muistaa lukita ovet ja laittaa kahvinkeittimen pois päältä. mä yritän sanoa aina moi ja hymyillä. osaan sen aika hyvin, hymyillä vaikkei hymyilytä. osaan myös nauraa, vaikkei naurata.
välillä mä toivoisin, että päivät olis lyhyempiä, ettei olis niin paljon aikaa.

pimeässä kaksi muuttu yhdeksi, ääriviivat katoaa ja pelkään, että musta on tullut näkymätön. mä oon aina menossa tai tulossa, en koskaan siellä enkä varsinkaan täällä.


mä mietin missä sen punasen auton omistaja on. mitä sille on käynyt ja onko se kunnossa.

kirjoitan kattoon mulla on paha olla ja hymyilen samalla. katon rajasta kaikki näyttää hetken selvältä. se on jännä tunne, että on yksin koko maailmassa. alas tullessa, askelma askelmalta hämmennys kasvaa.
en ymmärrä, miksi mun pitäis unohtaa. miksen saa muistaa ja rakastaa. ympyrät pitää sulkea, miksi?
ne on kaikki mitä mulla on, ne määrittää mut. kesken jääneitä tarinoita, elämä hajalla siellä täällä. mitä mulle jää jos ne viedään pois?
mä en oo koskaan osannut puhua. älkää huolestuko, luvatkaa olla huolehtimatta.
ei ketään pakoteta uimaan jos ei osaa, sehän vois hukkua.
älkää pakottako mua puhumaan, mä saatan myös hukkua.

I got too much life running through my veins, going to waste

huone on suurempi kun muistin, ja seinät liian valkoiset. hassua miten sitä kiinnittää huomiota eri asioihin, kengänpohjiin, kaappeihin, ikkunaan ja hiuksiin. pitää muistaa varoa silmiä, niitä pitää aina varoa. sanat jää kurkkuun kiinni, taistelee viimeiseen asti, ettei ne joutuis päivän valoon.
huomaan puhuvani taas liian nopeasti.

"sulla on aina kiire jonnekin."

maailma on ehkä menettänyt taas värinsä ja mun sydän tuntuu kaikessa tyhjyydessään liian raskaalta. pelkään, että vuosien päästä päädyn sinne samaan baariin laulamaan kuinka eilinen ei koskaan palaa. katkerana ja onnettomana. sitä mä en halua, se mulla jo on.eilen haaveilin salaa uudesta alusta, paikasta jonne paeta. en vieläkään osaa kohdata asioita kunnolla, juoksen pakoon kun on paha olla. oon tainnut olla koko tän vuoden pakomatkalla, mutta ehkä mut vielä joku löytää.

Look at the stars, look how they shine for you

maailma näytti tänään erityisen kauniilta katulamppujen valossa ja lumisateessa. päätin, että nyt on aika elää. liikaa tuhlattuja hetkiä, päiviä ja vuosia. kaikessa itseinhossa mä oon tainnut unohtaa sen tärkeimmän. elämisen.
en voi enää odottaa, että joku tulee ja pelastaa, pyyhkäisee pois kaiken entisen. ei mua kukaan voi kokonaan korjata, eikä tarvitsekkaan.
mä olen mä, halusin tai en. sen kanssa on opittava elämään ennenkuin on liian myöhästä.
juhlallisesti poltin askin viimeisen tupakan, pyyhin kyyneleet silmäkulmasta ja päätin, että nyt loppu. elämä on elämää varten enkä mä halua sitä enää tuhlata. se koko tilanne sai mut nauramaan, näinkö helppoa se olikin.
eikä se haittaa jos välillä horjahtaa, mulla on ystäviä jotka nostaa mut pystyyn, jos omat voimat meinaa loppua.

näin on hyvä.
mä olen hyvä.

pää on ollut viime aikoinna täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei saa millään puettua sanoiksi. ne on silti ennestään tuttuja, niitä samoja kun aikaisemminkin. ja mä tunnen ne, läpikotaisin, liian hyvin. me istutaan koko automatka hiljaa, enkä mä uskalla edes miettiä mistä se johtuu. niin on kai aina ollut. maisemat näyttää liian tutuilta ja sydän jättää lyönnin väliin aina samassa kohdassa. tie on mutkaisempi kuin aikaisemmin, enkä mä halua päästä perille.

pelkään taas jonkun menneen rikki, itsessäni ja tällä kertaa myös muissa. enkä mä jaksais käydä tätä kaikke taas läpi. aina vaan uudestaan ja uudestaan. eikö musta tule koskaan tarpeeksi vahvaa ja valmista kohtaamaan elämän lisäksi myös itseni.