En osaa sanoa missä vaiheessa järki katosi. Tälläisinä hetkinä toivoisin, että olisi sanat ja rohkeus käyttää niitä. Rohkeus toimia.
Huomaan toistavani taas itseäni, suljen hiljalleen niitä samoja ovia, elän reunalla ja varon jokaista askelta.
Olen miettinyt teitä paljon, sinua varsinkin. En tiedä onko meistä enää mihinkään, puhkikulutettuja unelmia ja merkityksettömiä sanoja. Lupasin tulla käymään joskus, istua syliin ja antaa suudelmia. Aion pitää lupauksestani kiinni, mutta sun täytyy odottaa. Nyt olen liian hajalla liikkumaan.
Varpaat ovat alkaneet taas jäätymään, niin kuin viime syksynä Töölönlahdella. Hymyilin silloin yhtä vaivalloisesti kuin nytkin, muistatko?
Koitan olla juoksemata karkuun.
