Olen luopunut etsinnöistä, en enää hae merkityksiä tai merkkejä. Unohdan jännittää, unohdan pelätä.
Kun toinen kuiskii korvaan suloista enkeliä ja toinen pikku lutkaa, en tiedä kumpaa kuunnella.
Huomaan eksyväni kerta toisensa jälkeen, näihin tuttuihin metsiin, näihin ihmisiin ympärilläni, näihin umpikujiin pääni sisällä.
Kävelen keskellä tietä, koska vaara viehättää. Nousen autoosi samasta syystä. Mutta olen hiljaa, koska jotkut asiat eivät kestä auringonvaloa. Ymmärrätte paljon, mutta rajansa kaikella.
Syksy saa kuitenkin oloni levolliseksi, olin unohtanut miltä sateinen metsä tuoksuu ja miten pimeys luo pelottavuudessaan turvaa. Olin unohtanut miltä huulesi tuntuvat omiani vasten, miten hellästi kosketat.