En osaa sanoa ei, vaikka mun ei tee mieli. Olen oppinut miten sinulle tulee puhua, sanon kaiken oikein. En vaadi, toivo tai usko.

Ja kun keskittyminen herpaantuu, unohdan sanat ja kylmyyden, vaikenen ja poistun.
Suoritan kaiken tarkasti, se kaikki on kuin kaunista rituaalia, teen sen hartaasti ja huolella. Puen päälleni, sidon kengännauhat tiukasti, vedän vetoketjun ylös asti ja laitan hupun päähän. Lyön oven kiinni ja juoksen.

Karkuun teitä.
Karkuun sinua.
Ennen kaikkea karkuun itseäni.

Juoksen niin kauan, että jalat ovat hapoilla ja hengittäminen vaikeaa. Juoksen niin kauan, että voimat meinaavat loppua, ja sitten lisään vauhtia. Juoksen kunnes ajatukset hiljenevät.
Ja lopulta on vain hiljaisuus, korvia vihlova hiljaisuus.
Hymyilen, käännyn ja juoksen kotiin.

Tuijotan suihkun seinää lasittunein katsein.
Keho on turta,
Mieli on turta.

Ja osaan taas sanoa kaiken oikein. Puhua teille, puhua sinulle.
Osaan taas sanoa kaiken oikein, kaiken paitsi kieltävän vastauksen.

Lähtölaskenta on alkanut, olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyöt.

Kysyt hieman ujosti, että eikö mua ikinä pelota. Vastaan ei, ei mulla ole mitään pelättävää. Ei mitään menetettävää. Jätän sanomatta, että mun rohkeus on puoliksi teeskentelyä, mutta niin mun koko elämä tuntuu nykyään olevan.

Lääkärissäkin saan osakseni vain paheksuvia katseita ja tuomitsevia sanoja.
Tunnen itseni entistäkin halvemmaksi.

"Kannattaa jatkossa olla varovaisempi, jos aiot jatkaa samalla linjalla."

Mutta itsesuojeluvaistoni on kadonnut, hyppään pää edellä välittämättä seurauksista. Kun asioilla ei ole mitään merkitystä on mulla vapaus tehdä mitä vaan, olla kuka vaan. Samalla ajaudun yhä kauemmaksi itsestäni, kadotan ja katoan. Häviän hiljalleen pois, mutta se ei haittaa. Me emme ole itseni kanssa muutenkaan koskaan tulleet toimeen.

Mulla on enää vain pohjaton levottomuus, jota en osaa hallita. En saa sitä loppumaan, se tekee ajatuksista epäselviä, enkä saa mistään kiinni.
Ajelehdin vain.

En tiedä voiko mua enää nykyään edes ottaa vakavasti, joten sun on turha huolehtia.

Punaisia pilvilinnoja

Se mies pelkäsi että satutan itseäni, että menen vielä rikki. Sanoi, että joskus on hyvä kääntyä takaisin, miettiä huomisen yli. Hän puhui jumalasta ja siitä, kuinka minuakin rakastetaan.  Sanoi mitään mistään tietämättä, ettei se poika ole sen arvoinen.
Ja oikeassahan hän oli.

Olen alkanut taas vältellä katseita, sillä silmäni eivät vielä osaa valehdella yhtä hyvin kuin minä.
"Onhan meillä kaikki hyvin?"
Hymyilen, vastaan iloisesti joo, mutta pidän katseen tiukasti lattiassa.

Huomaan lihasten vahvistuvan samaa tahtia tummentuvien silmänalusten kanssa. Unettomat yöt vie multa voimia ja tekee musta entistäkin levottomamman.
Pysähtyä ei saa edes hetkeksi, muuten mikään ei pysy kasassa.


Mutta kultapieni, ei rikkinäistä voi rikkoa tai satuttaa.

Onnellisuus

En tahdo selitellä tai tuntea, saan teiltä sen mitä tarvitsen, enkä yhtään enempää. En jätä itsestäni johtolankoja tai vihjeitä, on kuin mua ei olisi olemassakaan. Unohdan ja unohdun. Ja jos kävelette vastaan myöhemmin, vaihdan kadun puolta ja juoksen nauraen karkuun.
Unohdan uudelleen.

Huomasin olevani hetkellisesti hukassa, en luottanut itseeni vaan kuuntelin toisia. Pelkäsin menettäneeni kaiken sen, jonka eteen olin nähnyt niin paljon vaivaa. Mutta ilokseni heräsin taas tuntematta mitään, sydän on kovettunut ja täysin tunnoton. Elämä on taas helppoa ja kevyttä, enkä aio luopua tästä enää. Mikään ei tunnu miltään eikä millään ole mitään väliä, on vain helppo hymyillä.

Ihmisen on pelastettava itse itsensä ja mä olen rakentanut suojamekanismeistä parhaimman. Kukaan ei pääse mua enää satuttamaan. Pitää muistaa olla luottamatta, koska valheiden kertominen on liian helppoa.

Joten älkää huolehtiko, voin paremmin kuin hyvin.

Heikoilla jäillä

Pidät musta kiinni niin lujaa, etten pysty liikkumaan. Koitan sanoa jotain, mutta kykyni puhua on kadonnut. Sanat ovat hävinneet ja minä niiden mukana.
En meinaa saada henkeä, kun otat mut huohottaen syleilyyn. Paniikki kasvaa ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Katson sairaalamaisen valkoisen vessan peilistä itseäni; takkuista tukkaa, levinneitä meikkejä, verisiä reisiä ja tyhjää katsetta.
Katsot hymyillen kelloa.
"Kyllä tämä menee läpi kotona."

Mua oksettaa.

Käyn kolme kertaa suihkussa, yritän saada kosketukset katoamaan. Mutta ne ovat kuin poltettuina ihollani, pysyvinä muistutuksina.
Jokin mussa meni lopullisesti rikki, hajosin Punavuoren kaduille.

Seitsemännen kerroksen enkelikin on kadonnut ja mä olen menettänyt kontrollin.

"Ei tehdä tästä liian vakavaa."