Kylmyys tuntui sinä päivänä luissa asti, sormet jäätyivät hetkessä tupakkaa polttaessa. Annoit hanskasi lainaan ja lämmön vähitellen palatessa, tajusin pelin olevan menetetty. Hetken olin maailman onnellisin tyttö. Olin valmis tekemään mitä vain, olisin seurannut sinua kuuhun asti jos olisit pyytänyt.
Mutta olen oppinut, kasvanut. Talven kylmyys vei minut pohjalle, syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Olin pimeässä toivottomuudessani kuin tunteeton kone, mekaaninen ja kylmä. Mutta vastoin odotuksiani nousin hiljaa ylös. Löysin vahvuuden ja toivon matkan varrelta. Löysin sen yksiöstä Lappeenrannasta, lenkkipoluilta, baarin nurkista, tyhjistä lautasista ja vieraista kosketuksista.
Olit viimeinen joka minua käyttää, viimeinen jolle annoin siihen luvan. Ei tarkoittaa ei, myös englanniksi. Punaisen sohvasi nurkka jää muistomerkiksi heikkoudelleni, kaikelle sille mitä en uskaltanut sanoa ääneen. Ja kun jäät nukkumaan muistomerkkini päälle, annan kevyen suudelman otsallesi ja jätän hyvästit. Katoan hiljaa aamuyön pimeyteen, hymyni noustessa samaa tahtia auringon kanssa.
Olen aina rakastanut uusia alkuja, tyhjiä sivuja.
Tämä on sellainen, aion putsata pöydän, jotta voin loistaa niin kuin tiedän pystyväni.
Ja sinun, tai kenenkään muunkaan on turha yrittää estää. En anna valoni enää sammua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti