Revin teidät alas seiniltäni, koska olen kyllästynyt. Tekisin saman itselleni, jos pystyisin.

Olisi hulluutta lopettaa nyt, eihän tilanne ole vielä edes kriittinen. Mutta koen paremmaksi olla hiljaa, en tule ymmärretyksi. Olen luonut oman maailman, oman maan. On minä ja on te, eikä tänne ole yksikään tervetullut.

Olen illallinen ystävän kanssa, ylityö.
Olen iltalenkki tai työpalaveri.
Olen tarkoin varjeltu salaisuus, tekosyy teidän rakkaudessa.
Olen patja, tyhjä keho.
Olen hetken vapaus, tunteeton seikkailu.

Olen jakautunut kahtia, olen mahdoton yhtälö.

Olen jäänyt koukkuun ja huomaan riippuvuuden kasvaneen liian vahvaksi. Nousen vastahakoisesti taas kolmanteen kerrokseen, vaikka järki käskee kääntymään. Mutta kun avaat oven, kehosi painautuu omaani vasten ja huulet löytävät toisensa, tunnen hetken riittäväni.

En muista mitä sen jälkeen tapahtuu, en ole läsnä. Mietin hymyillen, että tältä tuntuu olla hyvä. Tältä tuntuu olla kaunis.

Lyödessäni oven kiinni taika kuitenkin särkyy, epäilykset palaavat ja olen taas merkityksetön. Arvoton.

Ja etsintä alkaa alusta, haen sitä vastaantulijoista, bussikuskista, baarimikosta. Epätoivoisesti.

Hyväksykää.